fiiliksiä

Moikka!

Mun oli tarkotus kirjottaa tänne mun vaihtarimatkasta pohjoseen huikeiden ja ihanien ihmisten kanssa, kertoo mitä kaikkee tuli nähtyä ja koettua, julkasta _paljon_ kuvia. Mut mä teen sen myöhemmin, koska mulla on semmonen fiilis et haluun vaan kirjottaa tänään tänne.

Päivät on kulunu nopeesti, viikot on muuttunu kuukausiks. Aika vaan on hurahtanu.
Katoin äskettäin kuinka monta päivää mulla on mun vaihtovuotta ja vaihtarielämää jäljellä täällä, ja en oikeestaan tiiä mitä aatella.

257 päivää siitä hetkestä, kun nousin ilmoihin Helsinki-Vantaan lentokentältä ja enää 43 päivää seuraavaan jälleennäkemiseen Suomessa. Jokseenkin oon ilonen tästä asiasta, mutta samaan aikaan surullinen. En oikeesti edes haluaisi hirveesti miettiä kotiinpaluuta, mutta silti se pyörii tottakai aina ajatuksissa.

Kotiinpaluu, lähtöpäivä lähestyy nopeemmin kun osaan odottakaa ja mun on pakko sanoo että oon tosi onnellinen kun pääsen taas kotiin, mutta tässä asiassa on se toinenkin, vähän ikävämpi puoli. Samalla oon täältä haikein ja pelokkain mielin palaamassa kotiin. Tätä on tosi vaikee selittää.

Niin monta päivää odottanu et pääsee kotiin, pääsee ihmisten ja asioiden keskelle mitä ikävöin ihan mahottomasti. Pääsee viettään aikaa yhdessä oman perheen ja ystävien kesken, syömään suomiruokia ja herkkuja, rentoutuun saunan lämpöön ja elään suomielämää. Mutta samaan aikaan.. samaan aikaan mä vaan haluaisin jäädä tänne vielä hetkeksi, elää mun argentiina-elämää ja nauttia asioista mitä mulla on täällä. Mä oikeesti tykkään olla täällä, mulla on ihan mahtavia ystäviä ja kavereita, 2 tosi mukavaa perhettä, mä tykkään tästä avoimesta ja jollain tavalla niin rempseestä kulttuurista, näistä maisemista ja paikoista mitä täällä on. Mä rakastan tätä ruokakulttuuria, lihaa ja dulce de lecheä (ns. kinuskia). Miten mä voin elää ilman näitä asioita?

Mä tiedän, tiedän että tuun ikävöimään niin paljon asioita ja ihmisiä, joita mulla on täällä. Joita mulla ei oo Suomessa. Ihan niinku samalla tavalla mä oon mun vaihtovuoden aikana ikävöiny asioita Suomesta. Mut kaikkein pelottavinta on se, että mä en tiedä koska mä pääsen palaan tänne, vieraileen paikoissa missä oon asunu, tapaamaan mun ystäviä joita oon saanu täällä. Koska kaikki tietää sen, jo ennen mun vaihtovuotta tiesin, ettei mun elämä täällä oo pysyvää, että se on vaan yksi vuosi ja sitten mä palaan Suomeen.

Argentiina on kieltämättä vieny mun sydämen, mä jopa ite koen välillä olevani argentiinalainen ja mä haluunki olla sitä. Se on niin hyvä fiilis, kun joku mun tuttu täällä sanoo mulle kuinka argentiinalainen mä oon. Oon mä suomalainenkin, aina, älkää sitä pelätkö. Suomi on aina Suomi, mun kotimaa, mun oikee kansalaisuus. Mutta Argentiina on vallottanut ison paikan mun pienestä sydämestä ja se tulee aina oleen osa mun elämää. Missä sitten ikinä oonkaan.

 En haluu kirjottaa tai puhuu tästä aiheesta vielä tän enempää.. Mulla on vielä aikaa täällä, vähän yli kuukausi ja mä haluun nauttia tästä jäljellä olevasta ajasta. Mä aion elää täysillä, tehä asioita mistä mä tykkään, niinku ennenkin.

Mutta hyvät ystävät ja rakkaat ihmiset siellä Suomessa ja muualla maailmalla,
tiiän että siellä on ihmisiä jotka on oottanu mua koko mun vaihtovuoden että palaisin kotiin
ja että me nähtäis, vaihdettais haleja ja tehtäis taas asioita yhessä..

Me nähään kohta, mulla on ikävä <3

~ Säde

Miten mä oikeesti voin täällä?

Heippa!

Mulla on täällä niin paljon hyviä asioita tapahtunu mun vaihdon aikana, mutta ei mä en kerro tänne todellakaan kaikkea. Mä päätin nyt avata teille vähän enemmän mun fiiliksiä, koska täällä oleminen ei aina oo helppoo.

Kun mä tulin tänne, mä tiesin ettei elämä täällä tuu oleen pelkkää ruusuilla tanssimista, mä tiesin että vaihdossa on myös omat haastavat ja huonot puolensa. Mä osasin odottaa että mä tuun itkeen täällä monesti, mutta silti nää vaikeudet yllätti mut täysin ja nää on aina uudelleen ja uudelleen iskeny mut takas pohjalle. Mikä tästä sit oikein tekee niin haastavan?

Ensinäkin se et sun pitää selvitä kaikesta yksin, ainakin aluks. Löydä kavereita, lähenny perheen kanssa, opi puhuun, tunne olevas ku kotonas jne.. 

Kaverit, niin kaverit, ketkä täällä on oikeesti niitä kavereita? 

Mulla on paljon semmosia 'hyvänpäivän-tuttuja' ketä moikkaan ja kuten tapoihin kuuluu nii kysytään kuulumisia, mutta ei, se ei täällä tee niistä sen kummosempia kavereita, täällä ihmiset on vaa ystävällisiä ja seuraavana päivänä sä saatat olla niille ku ilmaa. Ihmiset sanoo välillä et "meijän pitää tehä tätä ja tätä", mutta senki ne saattaa sanoo vaa kohteliaisuudesta. 

Mä oon ihan onnellinen, mutta kaipaan ystäviä kenelle voin soittaa et "hei tehääks jotain tänää?". Ystäviä keille voin puhua asioista mitkä painaa mieltä, nauraa niille huonoillekki läpille, ihanvaa chillata ja olla. Ystäviä kenenkanssa tunnen olevani rakastettu ja hyväksytty. 

Joskus täällä on niitä iltoja kun vaa tekee mieli itkee ja masentua, päästä halaan niitä oikeita ystäviä keitä mulla on suomessa. Mulla on ikävä teitä. 

Mulla on täällä myös perhe kenenkanssa elän. Silti välillä en tiiä miten olla näidenkanssa, mä en tunne näitä niin hyvin et mä uskaltaisin joka tilanteessa olla niinku mun oikeen perheen kanssa. Välillä mietin myös esim; et viittinks mä vaa kävellä jääkaapille ja syödä, mut toisaalta onhan tää mun koti nyt. 

Kieltämättä on vaikee tulla itelle täysin tuntemattomaan perheeseen, tehä tästä talosta koti ja yrittää ymmärtää millasia tapoja näillä täällä on. 

Joskus tuntuu turhauttavalta _jokaikinen asia_ , koska kukaan ei ymmärrä sua täydellisesti. Koska aina ei jaksa olla rohkee ja ilonen, vaikkei mun sinänsä tarviikkaan, mutta en haluu antaa ihmisille sellasta kuvaa et oon 'surullinen' joten päätän hymyillä ihmisten seurassa vaikken oikeesti jaksais. Välillä tuntuu et kaikki on ihan syvältä, ei vaan jaksa enempää. Miks kaiken pitää olla niin vaikeeta? 

Täällä tunteet heittelee sadasosasekunnissa laidasta toiseen. Joskus sun päivän voi pelastaa ihan vaa että joku ihminen juttelee sulle, tai vaan hymyilee. Joskus on pakko pidätellä kyyneileitä, ku joku heittää huonon läpän, vaikka ei tarkottais sitä tai ihanvaan sanoo jotain mikä kolahtaa itelle. Joskus tekis mieli vaan vajota maan alle, tai edes kääriytyä omaan peittoon ja vaan unohtaa kaikki hetkeks.

Raskasta tästä tekee myös se et yleensä mä oon se joka kysyy "voitko olla?", "ootko mun pari täs pari/ryhmätyössä?", "istukko mun vieressä tänää?" Jne. No multa on onneks kysyttyki näitä, mutta ei se aina oo sitä.

Sitten on vielä kaiken kukkuraks tää kielimuuri. Mä en voi kommunikoida ihmisten kanssa espanjaks kovinpaljoo vielä. Välillä mä ymmärrän jotain, mutta on tosi vaikee pysyä missään keskusteluissa mukana, ku asiat tulee niin nopeesti ja sit ei vaan tiiä miten sanois jonku asian. Normi "mitäkuuluu"-keskustelut vielä menee mut sit ku tulee jotain mitä en oo koskaan edes kuullu. Välillä vaan iskee paniikki ku ei osaa ja tuntuu että opinko mä koskaan.. 

Mulla onneks muutama kaveri puhuu hiukan enkkua nii vähän edes helpottaa, mutta pääosin nekin puhuu espanjaa. (Ja nää ei siis puhu mitään tavallista espanjaa vaan castellanoo mikä tuo oman uuden haasteensa). 

Voin ihan rehellisesti sanoo, että nää mun (hiukan vajaa) kaks ekaa kuukautta on ollu tähänmennessä mun elämäni _hirveimmät kuukaudet_ ja luulen että pahin on vielä edessä. 

Silti, kaikista vuodatetuista kyynelistä ja välillä yksinäisestä olosta huolimatta nää jo yli 7 viikkoa on samaan aikaan ollu mun _elämäni parhaat_ kuukaudet. 

Oon kasvanu henkisesti niin paljon, ylittäny itteni monta kertaa, tuntenu olevani kotona, tuntenu itteni tervetulleeks ja mikä parasta voittanu mun monenmonta pelkoo, selvinny tähän asti täällä ja nähny niin paljon kaikkee uutta ja erilaista, nauttinu hyvistä hetkistä, ruuasta ja maisemista mitä oon saanu täällä kokee. Saanu jakaa asioita uusien ihmisten kanssa, tutustunu toisiin vaihtareihin ja muihin ihmisiin, oppinu joka päivä jotain uutta. Nää kaikki koettelemukset ja hyvät asiat on saanu mut arvostaan uusia asioita, auttanu löytään itteeni enemmän (vaikka sitä täällä joutuukin ettiin monenmonta kertaa uudelleen) ja avartanu mun näkymystä mistä tahansa asioista niin paljon. 

Loppujen lopuks sanon kuitenkin, että voin hyvin täällä, oikeesti. Elämä ei oo aina helppoo, mutta mä tiiän että ajan kanssa täälläki helpottaa. Ei oo helppoo rakentaa uutta elämää tuntemattomaan paikkaan tuntemattomien ihmisten keskelle, mutta ei se mahdotontakaan oo. Kukaan ei sanonu mulle että tää tulis oleen helppoon ja mä aion nousta pohjalta ylös, katsoo eteenpäin ja jatkaa matkaa, mä aion palata täältä vielä joskus voittajana, ihmisenä joka on ennenkaikkea voittanu ittensä. 

~ Säde