Mulla on täällä niin paljon hyviä asioita tapahtunu mun vaihdon aikana, mutta ei mä en kerro tänne todellakaan kaikkea. Mä päätin nyt avata teille vähän enemmän mun fiiliksiä, koska täällä oleminen ei aina oo helppoo.
Kun mä tulin tänne, mä tiesin ettei elämä täällä tuu oleen pelkkää ruusuilla tanssimista, mä tiesin että vaihdossa on myös omat haastavat ja huonot puolensa. Mä osasin odottaa että mä tuun itkeen täällä monesti, mutta silti nää vaikeudet yllätti mut täysin ja nää on aina uudelleen ja uudelleen iskeny mut takas pohjalle. Mikä tästä sit oikein tekee niin haastavan?
Ensinäkin se et sun pitää selvitä kaikesta yksin, ainakin aluks. Löydä kavereita, lähenny perheen kanssa, opi puhuun, tunne olevas ku kotonas jne..
Kaverit, niin kaverit, ketkä täällä on oikeesti niitä kavereita?
Mulla on paljon semmosia 'hyvänpäivän-tuttuja' ketä moikkaan ja kuten tapoihin kuuluu nii kysytään kuulumisia, mutta ei, se ei täällä tee niistä sen kummosempia kavereita, täällä ihmiset on vaa ystävällisiä ja seuraavana päivänä sä saatat olla niille ku ilmaa. Ihmiset sanoo välillä et "meijän pitää tehä tätä ja tätä", mutta senki ne saattaa sanoo vaa kohteliaisuudesta.
Mä oon ihan onnellinen, mutta kaipaan ystäviä kenelle voin soittaa et "hei tehääks jotain tänää?". Ystäviä keille voin puhua asioista mitkä painaa mieltä, nauraa niille huonoillekki läpille, ihanvaa chillata ja olla. Ystäviä kenenkanssa tunnen olevani rakastettu ja hyväksytty.
Joskus täällä on niitä iltoja kun vaa tekee mieli itkee ja masentua, päästä halaan niitä oikeita ystäviä keitä mulla on suomessa. Mulla on ikävä teitä.
Mulla on täällä myös perhe kenenkanssa elän. Silti välillä en tiiä miten olla näidenkanssa, mä en tunne näitä niin hyvin et mä uskaltaisin joka tilanteessa olla niinku mun oikeen perheen kanssa. Välillä mietin myös esim; et viittinks mä vaa kävellä jääkaapille ja syödä, mut toisaalta onhan tää mun koti nyt.
Kieltämättä on vaikee tulla itelle täysin tuntemattomaan perheeseen, tehä tästä talosta koti ja yrittää ymmärtää millasia tapoja näillä täällä on.
Joskus tuntuu turhauttavalta _jokaikinen asia_ , koska kukaan ei ymmärrä sua täydellisesti. Koska aina ei jaksa olla rohkee ja ilonen, vaikkei mun sinänsä tarviikkaan, mutta en haluu antaa ihmisille sellasta kuvaa et oon 'surullinen' joten päätän hymyillä ihmisten seurassa vaikken oikeesti jaksais. Välillä tuntuu et kaikki on ihan syvältä, ei vaan jaksa enempää. Miks kaiken pitää olla niin vaikeeta?
Täällä tunteet heittelee sadasosasekunnissa laidasta toiseen. Joskus sun päivän voi pelastaa ihan vaa että joku ihminen juttelee sulle, tai vaan hymyilee. Joskus on pakko pidätellä kyyneileitä, ku joku heittää huonon läpän, vaikka ei tarkottais sitä tai ihanvaan sanoo jotain mikä kolahtaa itelle. Joskus tekis mieli vaan vajota maan alle, tai edes kääriytyä omaan peittoon ja vaan unohtaa kaikki hetkeks.
Raskasta tästä tekee myös se et yleensä mä oon se joka kysyy "voitko olla?", "ootko mun pari täs pari/ryhmätyössä?", "istukko mun vieressä tänää?" Jne. No multa on onneks kysyttyki näitä, mutta ei se aina oo sitä.
Sitten on vielä kaiken kukkuraks tää kielimuuri. Mä en voi kommunikoida ihmisten kanssa espanjaks kovinpaljoo vielä. Välillä mä ymmärrän jotain, mutta on tosi vaikee pysyä missään keskusteluissa mukana, ku asiat tulee niin nopeesti ja sit ei vaan tiiä miten sanois jonku asian. Normi "mitäkuuluu"-keskustelut vielä menee mut sit ku tulee jotain mitä en oo koskaan edes kuullu. Välillä vaan iskee paniikki ku ei osaa ja tuntuu että opinko mä koskaan..
Mulla onneks muutama kaveri puhuu hiukan enkkua nii vähän edes helpottaa, mutta pääosin nekin puhuu espanjaa. (Ja nää ei siis puhu mitään tavallista espanjaa vaan castellanoo mikä tuo oman uuden haasteensa).
Voin ihan rehellisesti sanoo, että nää mun (hiukan vajaa) kaks ekaa kuukautta on ollu tähänmennessä mun elämäni _hirveimmät kuukaudet_ ja luulen että pahin on vielä edessä.
Silti, kaikista vuodatetuista kyynelistä ja välillä yksinäisestä olosta huolimatta nää jo yli 7 viikkoa on samaan aikaan ollu mun _elämäni parhaat_ kuukaudet.
Oon kasvanu henkisesti niin paljon, ylittäny itteni monta kertaa, tuntenu olevani kotona, tuntenu itteni tervetulleeks ja mikä parasta voittanu mun monenmonta pelkoo, selvinny tähän asti täällä ja nähny niin paljon kaikkee uutta ja erilaista, nauttinu hyvistä hetkistä, ruuasta ja maisemista mitä oon saanu täällä kokee. Saanu jakaa asioita uusien ihmisten kanssa, tutustunu toisiin vaihtareihin ja muihin ihmisiin, oppinu joka päivä jotain uutta. Nää kaikki koettelemukset ja hyvät asiat on saanu mut arvostaan uusia asioita, auttanu löytään itteeni enemmän (vaikka sitä täällä joutuukin ettiin monenmonta kertaa uudelleen) ja avartanu mun näkymystä mistä tahansa asioista niin paljon.
Loppujen lopuks sanon kuitenkin, että voin hyvin täällä, oikeesti. Elämä ei oo aina helppoo, mutta mä tiiän että ajan kanssa täälläki helpottaa. Ei oo helppoo rakentaa uutta elämää tuntemattomaan paikkaan tuntemattomien ihmisten keskelle, mutta ei se mahdotontakaan oo. Kukaan ei sanonu mulle että tää tulis oleen helppoon ja mä aion nousta pohjalta ylös, katsoo eteenpäin ja jatkaa matkaa, mä aion palata täältä vielä joskus voittajana, ihmisenä joka on ennenkaikkea voittanu ittensä.
~ Säde
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti